Charlien pään selvitessä häntä oli kaduttanut tekosensa. Oli väärin tehdä niin Michellelle. Hän aikoisi vihdoin pyytää anteeksi, ja jos nainen antaisi hänelle uuden mahdollisuuden, niin sen hän ottaisi. Ensin asia piti selvittää Kristalle.
"Sinähän tiedät olevasi minulle tärkeä ? Toivottavasti, sillä olet minulle rakas. Mutta.. kuten varmasti ymmärrät, on minulla perhe. En voi hylätä sitä kenenkään takia. Minun on juteltava Michellelle." Charlie selvitti vaivaantuneesti. Ei ollut helppoa jättää toista.
"Kai sä nyt ymmärrät, että Michelle ei anna sulle ikinä anteeks ! Mutta toki voit yrittää, ja kun ei onnistu niin kipitä tänne. Mennään yhdessä hotelliin ja sitten ostetaan yhteinen kämppä." Krista torisi viehättävästi. Charlie ei kommentoinut, meni vain sisälle.
Mies astui varovaisesti sisään. Michelle istui järkyttyneen näköisenä sohvalla, pelkässä yöpuvussa. Charlie köhisi hiukan, ja aloitti.
"Michelle, olen liian pahoillani siitä mitä kävi. Kaikki oli erehdystä, ja tajusin sen vasta, kun oli liian myöhäistä. Rakastan sinua, Michelle. Ei kukaan tai mikään voisi sitä rakkautta minulta viedä. Toivoin, että pystyt antamaan anteeksi." Charlie sanoi asiallisen pahoillaan.
Michelle oli vain hiljaa. Mitä hän voisi sanoa ? Tietenkin hän ottaisi Charlien, mutta anteeksianto vaati joskus voimia ihan liikaa.
"En osaa sanoa. Rakastan sinua myös todella paljon, mutta ymmärräthän, että luottamus rakentuu vähitellen. Rakastan sinua kuitenkin liikaa, että voisin antaa sinun mennä."
Charlie hymyili naiselle, ja istuutui hänen viereensä halaten naista. Michelle säpsähti ja irrottautui.
"Mikä on ? " Charlie kysyi ihmeissään naisen säikähdystä.
"E-ei mikään. Tahdon vain, että etenemme hitaasti, antaa luottamuksen kasvaa vähitellen." Michelle yritti selittää. Charlie varmaan uskoi sen, ja sanoi vain ystävällisesti menevänsä töihin, ja palaavansa puoli yhdeltä yöllä.
Ulkona Charlie näki Kristan odottavan ilmeen. Hän suoristautui ja asteli nuoren naisen viereen.
"No, ymmärräthän, ettei nainen voi antaa petosta anteeksi ?" Krista kysyi viattomana."Itse asiassa en, sillä Michelle lupasi yrittää kanssani vielä. Tajuathan, että hän on minun elämäni nainen, enkä voi antaa yhden illan juttujen tulla väliimme." Charlie yritti sanoa napakasti. Kristan suu vääntyi vihaiseen mutruun, ja hän sanoi ennen kuin lähti traagiset sanat:
"Kadut tätä vielä." Niine sanoineen hän lähti kävelemään pois tontilta.
Michelle oli vaihtanut pyjaman. Hän ei voinut sietää vanhaansa. Se toi mieleen kaiken pahan. Hän painoi päänsä käsien varaan ja itki pari kyynelettä. Kaiken piti olla joskus niin vaikeaa. Hänellä oli paha olo, ällötti. Häntä myös huimaili, ja nainen oli varma, että se johtui raiskauksesta. Michelle oli järkyttynyt siitä niin. Häntä pelotti kosketus, jopa Annan. Juhliin häntä ei huvittanut mennä. Ne olisivat liian iloisia tämän kaiken paskan keskellä. Kenellekkään hän ei ollut kertonut tulleensa raiskatuksi. Michelle pelkäsi muiden reaktioita.
Anna oli huomannut äitinsä olevan usein surullinen. Vetäytyvä ja muutenkin energisyys oli poissa. Asia ihmetytti Annaa, mutta hän ei antanut sen häiritä. Olisihan se ymmärrettävää, isän pettäminen oli murtanut äidin suojakerroksen. Sen sijaan tyttö tyytyi soittamaan suurta, valkoista pianoaan. Kauniit sävelet auttoivat häntä rentoutumaan vaikeuksien keskellä. Anna sai ajatukset kuriin soiton avulla. Mitä vanhemmaksi tuli, sitä vaikeammaksi meni. Enää ei olisi kuin suunnilleen vuosi, että hänestä tulisi teini-ikäinen. Anna ei halunnut tietää millainen olo olisi silloin. Samassa hän havahtui, ettei äiti ollut liikkunut huoneestaan lainkaan. Hän päätti mennä katsomaan huoneeseen.
Anna tepasteli huoneeseen, katsoi väsynyttä äitiään. Että häneen sattui nähdä äitinsä tuollaisessa tilassa. Hän päätti viimein kysyä asiasta.
"Mikä suo vaivaa ? Oot ollu ihan outo lähiaikoina, tosi surullinen ja sellainen.." Anna kysyi topakasti.
Michelle vain huokaisi, katsoi pois ja sanoi, että on kunnossa.
"Nään että suhun sattuu. Tää ei voi johtuu pelkästään faijasta, tässä on jotain muutakin." Anna katsoi suoraan äitiään silmiin.
"En tahdo sinun joutuvan kantamaan tätä kaikkea. Voin kertoa, jos lupaat, ettet koskaan, koskaan hiisku asiasta kenellekkään. Et edes isälle. Lupaathan ?" Michelle sanoi itku kurkussa.
"Lupaan, äiti." Anna sanoi, ja pyysi äitinsä olohuoneeseen, pienelle käytävänojatuolille.
Michelle istuutui sohvalle varovasti. Sitten hän aloitti hennosti kertomaan koko tarinaa. Anna katsoi vieressä surullisin silmin. Äidin äänessä oli jotain uutta. Jotain lämpöä ja tunteita. Yleensä hän oli kylmä, eikä välittänyt mistään. Nämä kaikki vaikeudet olivat kasvattaneet naista. Kauhistellen Anna kuunteli jutun. Michellen lopettessa tytär kertoi olevansa todella pahoillaan. Ja lupasi, ettei koskaan hiiskuisi asiasta kellekään.
(ilme ei vastaa olotilaa, anteeksi)
Vaikka Anna monin tavoin yritti unohtaa äidin surun, oli se mahdotonta. Hän tunsi valtavaa syyllisyyttä siitä, että ei pystynyt auttamaan äitiä, mutta vielä suurempi syyllisyys olisi, jos hän pettäisi äitinsä kertomalla asiasta jollekin aikuiselle. Kumpi siis olisi parempi ? Sitä Anna ei tiennyt.
No, mitä piditte ? =) Kommentteja vain tulemaan, ihan minkälaisia vain (:
Kommentit